tiistai 5. kesäkuuta 2012

Tarvitaanko puuseppää?

Komiaa koulutusta!

Vanha sanonta Puuseppää aina tarvitaan on voinut tuntua aikansa eläneeltä, jos miettii esimerkiksi huonekalujen halpatuontia tai betonirakentamista. Puun käyttö voi olla kuitenkin uuden nousukauden alussa. Puurakentaminen on kirjattu hallitusohjelmaankin painopisteeksi ja etenkin kaluste- ja puusepänrakennusteollisuudessa menee monella yrityksellä mainiosti. Puusta tehdään kalusteita, sisustuselementtejä ja kokonaisia taloja!

Puuseppiä ja alan koulutusta tarvitaan edelleen, sillä ammattitaito ja moniosaaminen ovat avainsanoja menestykseen. Aikuiskoulutus- ja teknologiakeskus TEAK on kouluttanut puuseppiä, verhoilijoita ja pintakäsittelijöitä jo reilun puoli vuosisataa ja tekee sitä edelleen. Näiden perinteisten ammattien rinnalle on tullut lukuisia uusia, joissa teknologia on oleellisessa roolissa.

Teollisuudessa tarvitaan robotiikan osaajia, cnc-koneenkäyttäjiä ja cad-suunnittelijoita. Ala onkin käsinkosketeltava sekoitus käden taitoja ja uutta tekniikkaa. Pohjanmaalla on puusepän taitoa arvostettu ja se tulee näkymään myös Häjyissä piroissa!

Koulutus esittäytyy Senaatintorilla omalla Komiaa koulutusta -teltallaan, joka löytyy torin keskeltä. Tule vetämään hihasta ja kysymään mitä koulutusmahdollisuuksia on Etelä-Pohjanmaalla. Voit yllättyä positiivisesti!

Tiina Rantakoski
Markkinointipäällikkö
TEAK, Teuva

www.teakoy.fi

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Me selvitähän tilanteista, joihin muut ei eres jouru!
Ammattikorkeakoulun opetusta markkinoidaan usein käytännönläheiseksi. Tämä sana ei kuitenkaan välttämättä kerro miten ja mitä ammattikorkeakouluissa opiskellaan. Kesällä Senaatintorille Pikkuusen Häjympien pitojen Häjykaffila on esimerkki todella käytännönläheisestä ja vaativasta oppimisprojektista.
Keväällä 2012 SeAMKin ravitsemisalalla ja muotoilussa käynnistyi ainutlaatuinen oppimisprojekti. Projekti tehdään yhteistyössä paikallisen yrityksen, Pirjon Pakarin, kanssa. Tarkoituksena on, että opiskelijat suunnittelevat ja toteuttavat Pirjon Pakarin kanssa yhteistyössä kahvilan - sen tuotteet, toiminnan, markkinoinnin ja ulkoasun. Diilissä molemmat voittavat: opiskelijat saavat oivan oppimismahdollisuuden sekä luovat yrityskontakteja ja Pirjon Pakari puolestaan arvokasta apua ideoinnista toteutukseen. Tuotekehitys kaffilassa tarjottavien tuotteiden osalta alkaa olla valmiina, pohjapiirustukseen on tarkasti suunniteltu linjastojen kulkusuunnat ja kapasiteetit, viranomaissuunnitelmat ovat valmiina ja sisutuksesta on nähty hieno eteläpohjalainen suunnitelma.
Oppimista isolla O:lla
Yhteistyö koulun kanssa luo haasteita sekä koululle että yritykselle. Yhteistyössä on otettava huomioon opiskelijoiden määrä, tuntiresurssien rajallisuus ja opiskelijoiden oppiminen, jolloin heillä tulee olla mahdollisuus myös tehdä virheitä. Projekti on kuitenkin antoisa sekä opiskelijoille että yritykselle ja hieno esimerkki ammattikorkeakoulun käytännönläheisestä opetuksesta. Projektin lausahrus: ”Me selvitähän tilanteista, joihin muut ei eres jouru!”, kertoo asenteesta, jolla yhteistyöhön lähdetään.
Opiskelijanäkökulmasta projekti on hieno oppimiskokemus ja vaatii jokaisen panostuksen. Projekti kerää yhteen kaikki ne taidot, joita olemme opintojemme aikana harjoitelleet. Kun soppaan lisätään vielä muu koulunkäynti luentoineen ja tentteineen, opinnäytetyön tikittävä aikataulu ja omat harrastukset, niin liemi alkaa olemaan suurinpiirtein valmis. Mihin tämä kaikki kuitenkin tähtää? Meitä valmennetaan työelämään.
Miksi sitten haluamme antaa kaikkemme projektin eteen? Tieto siitä, että kahvila todella palvelee 7.-9.6.2012 Helsingissä Senaatintorilla Pikkuusen Häjymmissä Piroissa. Silloin saamme esitellä rinta rottingilla oman työmme tuloksia ja muistella sitä kokemusta vielä keinutuolissakin. Häjykaffilassa on luvassa todellinen makumatka Häjyjen kotiseudulle ja tarjolla on Pirjon Pakarin tuotteista loihdittuja makuelämyksiä, jotka restonomiopiskelijat ovat luoneet. Makujen lisäksi kahvilan sisustus on jo itsessään näkemisen arvoinen, tervetuloa piipahtamaan kaffille!
Käy lukemassa lisää projektimme etenemisestä blogistamme (http://hajykaffila.blogspot.com/) ja osallistumassa kisaan osoitteessa http://www.seamk.fi/?deptid=8462.






Veera Korkeamäki
restonomiopiskelija


perjantai 1. kesäkuuta 2012

Sorvin äärestä – kirjaimellisesti!

Kun muutin Etelä-Pohjanmaalle kuusi vuotta sitten, olin hämmästynyt siitä että lähes jokaisen pienen kylänraitin varrelta tuntui löytyvän yksi tai parhaassa tapauksessa kokonainen rypäs kaluste- ja tekstiilialan yrityksiä. Junantuomana hämmästelin seikkaa varmaan yhtä paljon kuin pohjalaiset ihmettelevät Itä-Suomessa matkaillessaan järvien määrää.

Joskus tuntuukin, että muotoilu- ja kalustealan osaaminen ja alan yritysten läsnäolo maakunnassa on opittu ottamaan itsestäänselvyytenä. Luovan alan huipulle pääseminen ja siellä pysyminen vaatii kuitenkin jatkuvaa panostamista ja ajan hermolla olemista. Näitä kehityshaluisia ja eteenpäin pyrkiviä yrityksiä onneksi löytyy.

Häjyt pirot on mahtava tilaisuus myös maakunnan kaluste- ja muotoilualan yrityksille. Tapahtumaravintola Epasteriassa nautitaan maakunnan ruokaa trendikkäiden epasten muodossa, mutta myös sisustuksessa, kalusteissa ja tarjoilijoiden asuissa näkyy paikallinen osaaminen.

Eteläpohjalaisia muotoilualan huippuja sekä tulevaisuuden tekijöitä esitellään tarkemmin Senaatintorille saapuvassa Designboksissa. Boksina toimii uudenlainen loma-asunto, MAJA. Moduuliajatteluun perustuvan MAJAn on suunnitellut muotoilija Naoto Niidome ja sen on valmistanut ähtäriläinen Koya.

Modernissa MAJAssa eteläpohjalaiset designtuotteet ovat esillä arvoisessaan ympäristössä. Kokemusta syventää MAJAssa pyörivä leffa joka kuljettaa yleisön Etelä-Pohjanmaan tehtaille katsomaan mistä Designboksin tuotteet ovat lähtöisin.

Etelä-Pohjanmaa on tarjonnut minulle muotoilualan koulutuksen lisäksi myös oman alan työtä, mistä olen kiitollinen. Viimeiset kuukaudet kalenteri on täyttynyt tiuhaan tahtiin Häjyihin pitoihin liittyvästä ahertamisesta. On ollut mielenkiintoista ja haastavaa olla mukana tekemässä näin suurta tapahtumaa. Ihan pian kääntyy auton nokka kohti Senaatintoria myös täältä Kurikan Jurvasta, kalustealan ytimestä. Torilla tavataan!

Johanna Laukkanen
Sisustussuunnittelija
Sella, Kurikka

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Kotoisasti Senaatintorilla

Hieno tulla juhlimaan Helsingin ytimeen!

Senaatintori onkin meille eteläpohjalaisille oikein kotoinen paikka. Enkä tarkoita sitä, että osa esi-isistämme marssi samalle torille kesällä 1930 Vihtori Kosolan perässä. Vaan sitä, että Senaatintori on täynnä samaa antiikin arkkitehtuurin perintöä kuin pohjalaistalot. Löytyy keltaisia päätykolmioita ja valkoisia pylväitä. Mukava on myös katsoa aikaa valtioneuvoston linnan kellosta, jonka ilmajokelainen Könnin Jaakko kävi asentamassa paikalleen vuonna 1922.

Helsingin empirekeskustaa rakennettiin aikoinaan 25 vuotta. Se on kyllä aika kauan, mutta meillä meni Kyrönjoen tulvien kanssa vielä kauemmin. Kyrönjoen tulvasuojelutyö on Suomen historian pitkäaikaisin yhteen maaliin tähdännyt yhtäjaksoinen rakennustyö, 39-vuotinen urakka. Mutta mahtavia ja avaria paikkoja molemmat – Kyrönjoki ja Senaatintori.

Keisari Aleksanteri halusi rakentaa Senaatintorin ympäristöstä uuden Aleksandrian, ja Carl Ludvig Engel toteutti tuon ajatuksen oikein hyvin. Sen jälkeen tässä maassa on saatu aikaan vain yksi yhtä laaja yhden arkkitehdin piirtämä julkisten rakennusten ryhmä. Se on Seinäjoen kulttuuri- ja hallintokeskus, johon kuuluu kuusi Alvar Aallon rakennusta.

Senaatintorilla on uusi Aleksandria ja Seinäjoen Kansalaistorin ympärillä aukeaa tämän ajan Akropolis. Seinäjoella kukkula on tosin pienempi kuin Ateenassa, ja väkeäkin on Kansalaistorilla vähemmän kuin Senaatintorilla 7.-9. kesäkuuta, jolloin me tulemme taas tälle maan tärkeimmälle aukiolle, nyt aivan sopuisalla mielellä.










Anssi Orrenmaa
Senaatintorin juontava niksologi

maanantai 28. toukokuuta 2012

Aikuisten muskarit tarjoavat uusia kokemuksia musiikin parissa

Oletko aina halunnut kokeilla viulunsoittoa? Kiinnostaako kantele ja yhteissoitto? Tule siis mukaan aikuisten instant-muskareihin Pikkuusen Häjympiin Pitoihin! Muskareissa pääset tutustumaan viuluun ja 5-kieliseen kanteleeseen ryhmäopetuksen keinoin ammattiopettajien johdolla.

Muskareihin voivat osallistua kaikki yli 15-vuotiaat musiikista kiinnostuneet, omia soittimia tai ennakkotaitoja ei tarvita. Noin 45 minuutin pituisissa sessioissa otetaan haltuun soittimen perustaidot ja keskitytään sen jälkeen musisoimiseen. Kantelistit ehtivät muskarisession aikana soittaa useammankin kappaleen. Viulistit osaavat soittotunnin jälkeen takuuvarmasti soittaa Tuiki tuiki tähtösen.

Pohjanmaan taidetoimikunta ja Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikön Folkpolis-hankkeen tuottamat aikuisten kantele- ja viulumuskarit lanseerattiin ensimmäistä kertaa 16.5 Seinäkuun yössä. Silloin ensimmäiset innokkaat pääsivät osallistumaan muskareihin ja saivat kokemuksia yhteismusisoinnin iloista. Pikkuusen Häjymissä Piroissa muskareita on tarjolla kahtena päivänä, joten mahdollisuuksia on osallistua vaikka molempien soittimien ryhmiin.

Aikuisten muskarit järjestetään Cafe Agria -kulttuurikahvilassa, joka löytyy Tuomiokirkon kirkkotasanteelta.

Muskareiden aikataulu on seuraava:
to 7.6 klo 17-18 kantelemuskari
to 7.6 klo 18-19 viulumuskari
pe 8.6 klo 17-18 kantelemuskari
pe 8.6 klo 18-19 viulumuskari

Kanteleryhmään mahtuu 10 ja viuluryhmään 8 soittajaa. Paikkoja voi varata etukäteen sähköpostitse piia.kleemola-valimaki@minedu.fi (viulistit) ja silja.palomaki@siba.fi (kantelistit).


















Piia Kleemola-Välimäki
Säveltaiteen läänintaiteilija, MuT
Pohjanmaan taidetoimikunta

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Eteläpohojalaanen exposed

Irentiteetti on tämän päivän muatisana. Joka tuutista kerrotaan, kuinka tärkiä se on ja kuinka sen kasvua ja kehitystä pitääs tukia. Ja justihin sitä miältä mäkin oon. Mutta kyllä on vaikia ajatella, että mitä se oikeen oikiasti käytännös tarkoottaa. Onko olemas joku eteläpohojalaanen irentiteetti, ollahanko me tämän seurun ihimiset jotenkin tiätynlaasia, erillaasia, omanlaasia?

No joo, kaikki haluaa tiätysti olla tänä päivänä omanlaasiansa. Se on jotenkin hianoa, varsinkin kun kaikki oikiasti onkin tänä päivänä aika samanlaasia, ja siksi ehkä justihin haluaas olla erillaasia. Onpas monimutkaasta.

Sen nyt ainakin voi heti ensimmääseksi toreta, jotta eteläpohojalaaselle ei kenenkään pirä mennä sanomahan, jotta minkälaanen se on, taikka varsinkaan jotta minkälaanen sen pitääs olla. Se haluaa olla ittenäänen, ittellinen, ittetiatoonen, ittepäinen, itteriittoonen ja kaikkia muutakin mitä se voi olla itte. Koska siinä itte tekemises ja itte ajattelemises on sen olemisen perusta.

Jokkut sanoo sitä herravihaksi ja jokkut vapaurenrakkaureksi. Enemmän kai se on kuitenkin sitä, jotta meitä on vuasisatojen aijan opetettu ja ohojattu siihen, että itte pitää yrittää ja itte pitää pärijätä ja että itte on oman onnensa seppä. Niin että ei tartte auttaa, sanoo lapualaanenkin kun tervakuarman alle jäi.

Ja kun ajatteloo sellaasta trossaamista ja näyttämisenhalua, mitä sitäkin kyllä eteläpohojalaasista löytyy ripakopallinen, niin tuloo miälehen, että ehkä meis on jotakin äärimmääsyyren tautia. Sellaasta jota jo Topelius kauan sitten kuvas, että "liikkuvampana, kiihkeämpänä ja toimekkaampana kuin muut maanmiehemme pohjalainen, etenkin eteläpohjalainen on herkempi intohimojenkin oikuille. Aseta hänet hyljepyssyineen sota-aikana armeijan riveihin, anna hänelle johtaja, joka ymmärtää häntä ja jota hän ymmärtää - ja hän on, vaikk'ei kaikkein kuuliaisin ja sokeimmin totteleva, kuitenkin uskaliain ja toimeliain vainopolkujen astuja. - - Mutta annapa hyvien päivien tulla, huolten haihtua, annapa joutilaan nuorison kokoontua yhteen sunnuntai-iltoina, silloin pohjalainen vilkaisee ympärilleen, missä on se, joka haluaa mitellä voimiaan hänen kanssaan; hän etsii ylimielisyydelleen esiintymistilaisuuksia, hän ratsastaa naapurin hevoset pilalle yöaikaan tai sulkee rauhallisilta matkustajilta tien tai rientää kyläkunnittain tappeluun toisen kylän nuorisoa vastaan."

Mä oon ajatellu, että ainakin nelijän sorttisia ihimisiä Etelä-Pohojanmaa kasvattaa. Tavanomaanen-pohojalaanen on yritteliäs, etehenpäinpyrkivä, pikkuusen ittepäinen, mutta sellaanen mukava ja tavallinen tapaus. Sitten on sellaasia väkkyrä-pohojalaasia, joilla on virtaa niin palijo ettei peräs pysy. Ne touhuaa kaiken aikaa, niillä on sata ireaa ja ne laittaa maailman järijestyksehen ennenkä enimmät eres huamaa jotta se oli menny epäjärijestyksehenkään. Ainakin mun tuttavapiiris nämon yleensä naisihimisiä. No sitten on näitä kolloo-pohojalaasia, jokkei oikeen tiärä, kuinka niitten pitääs olla. Ne häjyylöö joskus ja yrittää kauhiasti trossata ja esittää. Jotenkin ne ettii omaa paikkaansa täs mailmas. Näiton onneksi vähemmistö, ja nämä kyllä on yleensä miähiä. Ja viälä on näitä pilikesilimäkulumas-pohojalaasia, jokka pärijää elämäs sellaasella vekkulilla asenteella ja jokka tuntuu näkevän asiat jotenkin kauempaa ja asettavan vaikeuretkin omaan mittakaavaansa. Nämä ihimiset on niitä itteironisen huumorin vilijelijöötä ja hyväntahtoosia huurattajia. Ne on niitä, jokka keksii laittaa tapahtumalle nimeksi Pikkuusen häjymmät pirot ja laittaa sitten sinne näkymättömän silimäniskun perähän ajatuksella, jotta älä ny tosissas ota, mutta mitäs siihen sanot.

Mutta toisaalta, aikamoosia kliseetähän nua monet luannehrinnat eteläpohojalaasista on. Olikohan tuaskaan nyt sitten miältä mun ruveta ihimisiä oikeen karsinoomahan. Jotenkin aharistavaa, kun rajatahan ja rajootetahan, että tälläänen nyt pitääs olla. Ja vaikkahan nyt sitten oliskin sellaanen, niin on sitä aina palijo muutakin. Ja kannattaakohan siihen Topeliuksehenkaan nyt niinkun ainuahan totuutehen uskoa, sehän oli kuuluusa satusetä.

Kyllä se niin on, että kaikellaasia ihimisiä tänne mahtuu, ja on aina mahtunu.

Tärkiää siinä irentiteetis on kai se, jotta oltaas yhyres jotakin enemmän kun itteksensä. Että olis joku eteläpohojaalaasuus, jonka vois jakaa. Ei niin jotta kaikki olis samanlaasia, mutta että koettaas yhteyttä, jaettaas omasta elämästä muille ja saataas samahanlaihin muilta paloja omaan elämään. Ja kyllähän sitä yhteesöllisyyttä täälä viälä on, vaikka ei se ookaan sellaasta kun joskus heinäkökkien aikahan. Eikä sen tarvittekaan, aijat ja tavat muuttuu. Mutta tärkiää on, että sitä löytyy nyt ja tulevaasuures.

Olisko se sitten kuitenkin niin, että irentiteetti ja yhteesöllisyys on jotenkin sopimusasioota. Niin että päätetähän yhyres, että näin ollahan ja näin teherähän. Ja siinä yhyres päättämises me eteläpohojalaaset ei nyt aivan huanoja olla. Kun haluaa teherä omasta elämästänsä ja yhteesöstänsä paremman, niin siinon aika hyvä lähtökohta sille irentiteetille. Siinä tahtomises ja yrittämises.

Niin paitsi Nurmon krillijonohon ei kyllä kannata mennä aamuyästä kovin palijo tahtomahan eikä yrittämähän. Rajansa kaikella.







Teppo Ylitalo
keski-ikäästyvä ja irentiteettiänsä ettivä lapualaanen kulttuurihörhö

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Häjy-kaffilan blogi on avattu!

Blogi kertoo kahvilan järjestäjien matkasta Pikkuusen häjymmät pirot -tapahtumaan.

Leipomo Pirjon Pakari sekä Seinäjoen ammattikorkeakoulu yhdistävät voimansa ja pystyttävät torikahvilan Senaatintorille 7.-9.6.2012. Seinäjoen ammattikorkeakoulun restonomi- ja muotoiluopiskelijat ovat suunnitelleet kahvilan ilmeen, tuotteet ja toiminnallisuuden. 

Häjy-kahvilan tuotantoprosessia pääsee nyt seuraamaan opiskelijoiden toteuttamasta blogista osoitteessa http://hajykaffila.blogspot.com/ 

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Eteläpohjalaisten opiskelijaelämää Helsingissä

Lakialta on pitkä matka isoolle kirkolle. Silti ainakin Etelä-Pohjalaisen Osakunnan katon alla näyttää siltä, että varsin moni pohjalainen nuori on astunut etelään vievään junaan. Miksi näin ja mitä ne opiskelijat edes siellä oikein puuhaavat? Meillä, neljällä Helsingin yliopistossa opiskelevalla pohjalaisella, on siihen yksi monista vastauksista.

”Täällä on ihimisiä kuin on muurahaisia keossa. Ja niillä on aina kiirus.” Katson iltapäivän ruuhkaa matkalla yliopistolta kotiin. Silti olen asunut täällä betoniviidakossa yli neljä vuotta. Kiire tarttuu. Huomaan juoksevani metroon, vaikka seuraava tulee muutaman minuutin kuluttua. Kotona Pohjanmaalla minun vitsaillaan olevan helsinkiläinen. Älköön kukaan kutsuko minua tuolla nimellä! Olen syntynyt pohjalaisena ja kuolen pohjalaisena. Stadilaisesta tulevat vain mieleen espoolaiset kämppikseni, joille Seinäjoki on jossakin Joensuun naapurissa. Toisaalta onhan mullekin Espoo ja Vantaa vähän sama asia.

Jotkut meistä ovat päätyneet Helsinkiin, koska unelma-alaa ei voi opiskella muualla. Toisia houkutteli suuri ja kaunis pääkaupunkimme. Yhtä kaikki, sadat kilometrit lakeuksien ja Helsingin välillä ovat opettaneet
itsenäisyyttä. Ja myös sen ettei Helsinki nyt niin kummoinen paikka ole. Toki se on suuri - joten jokaiseen makuun löytyy tekemistä. Ihmisiäkin on paljon, joten joukkoon mahtuu niitä etukäteen pelkäämiäni koppavia ja epäkohteliaita. Toisaalta olen saanut myös hyviä ystäviä paljasjalkaisista stadilaisista – ehkä olemme onnistuneet myös häivyttämään ennakkoluuloja ”maakunnista” ja ”Hesasta” puolin ja toisin. Toisia meistä lakeus kutsuu takaisin valmistumisen jälkeen, toisia ehkä ei. Mutta pohjalaisuus on se, mikä on matkassa mukana joka tapauksessa.

Helsingissä pohjalaiset opiskelijat kokoaa yhteen 100-vuotias Ostrobotnia-talo, pohjalaisen ylioppilaan toinen koti pääkaupunkiseudulla. Se yhdistää myös meitä, eri paikkakunnilta kotoisin olevia eri alojen opiskelijoita. Etelä-Pohjalainen Osakunta oli ensimmäisinä kuukausina Helsingissä oivallinen paikka koti-ikävän hoitamiseen. Siellä kuuli tuttua murretta, ja ihmiset tiesivät heti, missä kotipaikkakuntasi sijaitsee. Sittemmin tie vie sinne tapaamaan uusia ja vanhoja ystäviä.
ä ”pikkuusen häjymmät pirot”. Eteläpohjalaiset opiskelijat i sijaitsee. Ostrobotnian katon alla on solmittu ystävyys- ja rakkaus


Kuten kaikkialla, missä kaksi tai kolme eteläpohjalaista kohtaa, niin myös Helsingissä saadaan helposti aikaan kunnon pirot eli ryskööt.  Osakunnan elämää juhlat jaksottavat mukavasti.  Lukukausien alussa pidetään vapaamuotoisia kaudenavajaisia, syksyllä sadonkorjuukauden päättää opiskelijoillakin parttenkoliaaset, jossa helavyö helisee, jussi-kuosi vilkkuu ja kansallispuvut luovat kansallisromanttista tunnelmaa. Yhteys muihin pohjalaisiin saadaan loppusyksyllä Porthanjuhlissa, jota vietetään jak amattoman Pohjalaisen osakunnan muistoa kunnioittaen. Silloin murteiden ja kielten sekamelskassa on eteläpohjalainen ihan ihmeissään.

Kevään kynnyksellä, maaliskuussa, vietetään koko eteläpohjalaisen opiskeluvuoden merkittävimpiä juhlia. Tuolloin pääkaupunkiseudulla vaikuttavat eteläpohjalaiset ja pohjalaismieliset kokoontuvat maineikkaan Ostrobotnian suureen juhlasaliin, vaakunoiden ja menneiden merkkihenkilöiden kuvien alle. Daamit kilpailevat kauneudessaan keväisen lakeuden kanssa ja herrasmiehet ovat pukeneet frakin päälleen muistuttaen eteläisen pallonpuoliskon lintueläimiä. Tuolloin suuren salin täyttävät tutut kansalaulut ja ylioppilaselämän riehakkaat rallatukset. Juhlat saavat juhlallisen päätöksen akateemisista tansseista, jolloin voi aavistella tunnelmia kesäisistä tanssilavoista viimeisine valsseineen.

Tänä vuonna pohjalaiset juhlivat vielä näyttävästi kesäkuussa, jolloin koko kaupungin täyttää pohjalaisten laulu. Koko kaupunki saa tuolloin kuulla ja nähdä , miten sitä osataankaan pitää ”pikkuusen häjymmät pirot”.

Pohjalaisuus ei lähde ihmisestä kulumallakaan. Vaikka Helsinki suomalaisittain ylivoimaisella kulttuuritarjonnallaan voikin kehittää ihmistä niin moneen suuntaan kuin mielikuvitusta riittää, tietynlainen yhteys tasaisen tukevaan maahan ja sitä halkoviin jokiin säilyy. Sellaisen ominaisuuden kuin pohjalaisuuden pysyminen merkitsee sitä, ettei ole pelkästään oman aikansa lapsi vaan osa pidempää jatkumoa. Jatkumot puolestaan tarvitsevat aina uusia linkkejä.

 




Minna Latva-Somppi





Juha Takala








Juhana Harju









Johanna Haapamäki

  

torstai 22. maaliskuuta 2012

Maakuntaylpeyttä pohjosesta etelhän
Mie tulin Kittilästä Etelä-Pohjanmaalle kesällä 2009. Se oli Tangomarkkinoitten aikhan, ku mie ajoin Seinäjoen Vapaudentietä pitkin kohti Törnävää ja ihmiset tanssi pitkin katuja. Silloin sitä kyllä vähä mietti, että mihinköhän on tultu. Mulla on kyllä juuret Lakeuksilla, äiti on Ylistarossa kasvanu ja siellä mieki olen lapsuuden kesät viettäny mumman ja paapan tykönä. Että tuttu paikkahan se Seinäjoki mulle oli, mutta en mie koskaan ollu ajatellu että mie tänne jäisin.
Mie otin koiranpennun silloin ku tänne muutin, niin ekana kesänä tuli tutuksi ainaki Kyrkösjärven mettät. Siellä sai koiran kanssa mennä ihan rauhassa, ku meinas alussa vähän ihmetyttää tämä ihmispaljous. Kyllä mulla huvitti, ku mie ekan kerran kiipesin Kyrkösjärven näköalatornille. Meillä pohjosessa tuollaset tornit pakkaa oleman pikkusen ylempänä merenpinnasta, ku täällä Lakeuksilla.
Mie aloin opiskelemhan tuossa Seinäjoen ammattikorkekoulussa, ja sieltä mie löysin paljo ihmisiä, jokka ajatteli elämästä samalla lailla ko mie. Vaikka porukkaa oli meijän luokalla ympäri Suomea, niin minun lähipiiri muodostu eteläpohjalaisista. Silloin mie aloin hoksata, että oikeasthan eteläpohjalaiset on tosi samanlaisia ko met lappilaiset. Meinaavat olla aika ittepäisiä, ja sellasia että jos elämä mennee liian hyvin, niin sitte ajethan ittensä johonki kommelluksiin. Tulleepahan hyviä tarinoita kiikkustuolissa kerrottavaksi.
Opiskelujen kautta mie olen tutustunu moniin ihmisiin, ja todennu kyllä, että ittepäisyyden lisäksi eteläpohjalaiset on kyllä melko päättäväisiä ja yritteliäitä ihmisiä. Täällä tuntuu olevan vähä sellanen ajattelutapa, että jos jotaki ei ole, ja sellanen haluthan, niin sellanen sitte tehhään. Minusta siitä on hyvänä esimerkkinä monenlaiset tapahtumat, joita tällä alueella järjestethän. Valtakunnallisesti tunnettuja tanssijoiden, autoilijoiden, rokkareiden, lasten, pelimannien ja ihmisten juhlia, jokka vuosi toisensa jälkhen saa ihmiset tulemaan Etelä-Pohjanmaalle, lakeuksille. Kyllähän se jostaki kertoo, jos ei muusta niin ainaki siitä että täällä osathan järjestää hyviä juhlia! Ne on niitä vanhoja ja vähän uudempia perinteitä, jokka tutkimuksienki mukhan saa ihmiset tulemhan tänne.
Ja niitä perinteitähän täällä riittää! Etelä-Pohjammaalla osathan kyllä ylpeillä omilla juurilhan, ja sehän on vain hyvä asia. Minusta Häjyt pirot on nyt just sitä varten: Helsingissä on sitte hyvä mahollisuus esitellä niin ne eteläpohjalaiset perinthet kuin ne uuemmatki keksinnöt, mitkä edustaa kaikki omalla persoonallisella tavallansa tätä maakuntaa. Siinä missä met lappilaiset ylpeilemmä tuntureilla ja hienoilla maisemilla, niin eteläpohjalaiset voi trossata sillä, että näköalatornille pääsee kiipeämhän hengästymättä.
Ja vaikka mie olenki Lapin tyttö tuntureitten juurelta, niin ei minua kyllä yhthän haittaa lähteä pikkusen häjyilemhän Senaatintorille eteläpohjalaisten kanssa.








Meeri Karusaari
Viestintäassistentti, Pikkuusen häjymmät pirot

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Elinvoimainen maaseutu ja maakunta koko Suomen hyvinvoinnin elinehto

Kenellekään ei liene uutinen, että Suomessa eletään haasteellisia aikoja. Maailman ja Euroopan talous vaikuttaa myös Suomeen. Kuinka kaikki myllerrys vaikuttaa elämäämme maaseudulla, haasteisiimme ja mahdollisuuksiimme? Paljonko Suomalainen maaseutu sietää ennenkö se taipuu?

Vaikka vaikeita asioita on käsillä, ei mielestäni ole sellaista uhkaa, jota eteläpohjalainen ei selättäisi. Taistella osataan loppuun asti ja ylpeinä voittaa tai kaatua saappaat jalassa. Huonoja päätöksiä ei katsota hyvällä, eikä niistä olla hiljaa, mutta ei niiden perään jäädä itkemäänkään. Silloin katsotaan eteenpäin ja keksitään keinot selviytyä tulevasta. Etelä-Pohjanmaa on tahdon maakunta.

Elinvoimainen maaseutu on aina ollut yhden leveän ja kantavan selkärangan varassa. Yrittäjyyttä ja työtä ei ole meilläpäin pelätty. Sitkeydellä olemme puskeneet vaikka läpi sen harmaan kiven. Kyrönjoki on aina tulvinut ja mereltä on aina tuullut, silti koskaan ei ole annettu periksi. 

Ruokamaakunnan nimensä mukainen työ niin alkutuotannon kuin jatkojalostuksenkin saralla on aina ollut paras esimerkki eteläpohjalaisesta työstä. Se minkä itse olet maahan kylvänyt, on päätynyt monien käsien läpi lähikaupan hyllyyn ja tuonut matkalla leivän moneen pöytään.

Alkutuotannossa ja sen ympärille rakentuvassa jalostuksessa ja yrittäjyydessä on myös tulevaisuuden kasvumme eväät. Puhtaalle kotimaiselle lähiruualle on kysyntää. Myös maailman väkiluvun kasvu ja ruuan tarve voi tehdä Etelä-Pohjanmaasta entistä merkittävämmän ruoka-aitan.

Ulkoapäin katsottuna meitä eteläpohjalaisia leimaa vahva yhteisöllisyys, uho ja tahto. Maakunnan yhteishenki on kautta historian todettu tehokkaimmaksi työvälineeksi aina silloin kun rivit on koottu ja yhteinen etumme on sitä vaatinut. Tätä tahtoa tarvitaan koko Suomeen. Elinvoimaiset maakunnat kaikkialla on koko Suomen etu ja tae menestyksekkääseen tulevaisuuteen.

Eteläpohjalaisuus voi olla osa meitä jokaista. Elinvoimainen ja kehittyvä maakunta tarjoaa perheille hyvät eväät elämään.  Meidän joukkoomme kaikki ovat tervetulleita mukaan.








Mikko Savola
Kansanedustaja ja maatalousyrittäjä Ähtäristä

tiistai 21. helmikuuta 2012


Härmäntäjät häsyys

Alkuvuodesta  2011 saimme yhteydenoton Yellow Film&TV-tuotantoyhtiöltä koskien  elokuvakäsikirjoituksen kääntämistä härmän murteelle. Kuinka te pääsitte mukaan, on moni kysynyt. Kuulumme Etelä-Pohjanmaan Murreseura Krannien hallitukseen. Yellow Film&TV oli pyytänyt murreseuralta konsulttiapua käsikirjoituksen kääntämiseen.

Saatuamme nivaskan käsiimme, ei voinut muuta todeta kuin että töitä tulee piisaamaan: ”härmäntää” yksittäisiä sanoja, muunnella ilmaisuja pohjalaisittain uskottaviksi, miettiä paikallisia sanontatapoja, sutkautuksia, saada dialogiin pohjalainen poljento ja rytmi. Samalla oli oltava tarkkana, ettei alkuperäinen tarina muutu. Oman työn ja opiskelujen rinnalla teimme käännöstä yksin ja yhdessä. Heti aluksi teimme periaatepäätöksen käyttää murteesta ns. pitkää muotoa, koska se on suurelle yleisölle tutumpaa sekä näyttelijöille helpompaa replikoida. Ei siis mee hakhon, vaan mee hakemahan, ei tapethan, vaan tapetahan. Sekä lyhyttä että pitkää muotoa esiintyy murrealueellamme; toisinaan se on kiinni myös puhujan mielentilasta ja tilanteesta yleensäkin. Sama henkilö voi käyttää kumpaakin muotoa. Murre itse taas vaihtelee kylittäin. Kieliasussa pyrimme yleishärmäläiseen selkomurteeseen, joka olisi kaikille ymmärrettävää.

Sähköpostit ja kirjeet sinkoilivat Helsingin ja Kauhavan välillä tiuhaan, kun käsikirjoituksen kohtia hiottiin eli mulukattihin. Usein annoimme eri vaihtoehtoja, joista tuotanto sai valita mieluisimman, esim. kossi, kolli, poijannulikka, keltti, mäläkki, kloppi.

Usein valituksi tuli se ymmärrettävin vaihtoehto ja monta mehevää murresanaa jouduimme jättämään pois. Sanajärjestykseen jouduimme puuttumaan myös. Teksti piti saada kuulostamaan siltä, että se on pohjalaisen tuottamaksi uskottavaa.

Kyseessähän on fiktiivinen tarina menneisyydestä, ei historiallinen dokumentti yks yhteen todellisuuden kanssa. Katsojan ei kannata tiukkapipoisesti kuunnella murteen oikeaoppisuutta, vaan nauttia ainutlaatuisesta elokuvaelämyksestä. Näyttelijöistä ei kukaan ole taustaltaan pohjalainen, joten opettelemista piisasi, etenkin jos oma murre, esim. stadin slangi, on kovin voimakas. On haastavaa ilmaista tunteitaan itselle täysin vieraalla kielellä, varsinkin kun on kysymys pitkistä repliikeistä. Tulee ottaa huomioon murteen poljento, rytmi, painotus, sanojen sitominen toisiinsa ja kaiken tämän lisäksi tulee vielä eläytyä rooliinsa. Niinikään improvisaation mahdollisuus tällaisessa elokuvassa on lähes olematon.
On henkilöitä, jotka asuttuaan vuosikymmeniä Pohjanmaalla, eivät hallitse murretta, vaan puheesta kuultaa läpi, että hän on peräisin esim. pääkaupunkiseudulta tai Turusta. Itse tuskin koskaan oppisimme vaikkapa Rauman murteen kiemuroita. Näin ollen ei täydellisyyttä voi vaatia myöskään näyttelijöiltä, joilla on takanaan vain muutamien tuntien perehdyttäminen ja äänitteiden kuunteleminen.
Jossain vaiheessa käännöstyötämme oikolukiessa havahduimme; jos meille omaa murrettamme kirjoittaville ja puhuville valmiin dialogin ääneen lukeminen on näinkin vaativaa, miten voimme antaa pelkän tekstin näyttelijöille. Syntyi kuningasajatus: valmistamme äänikäsikirjan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että luimme, välillä liikaakin eläytyen, koko elokuvakäsikirjoituksen nauhalle. Mutta hauskaa meillä oli! Nauha on oikeastaan väärä sana, koska äänikäsikirjoitusta jaettiin näyttelijöille sähköpostein ja CD-levyin. Äänityssessioita järjestettiin Kortesjärven Ylikylän Nuorisoseuralla sekä Villa Ariannessa.
Kiireisen ja työlään kääntämisurakan jälkeen koitti se päivä, kun lähdimme Helsinkiin elokuvayhtiön tuotantotiloihin kouluttamaan näyttelijöitä. Menomatkalla tuli mieleen, että ketkä muut pohjalaiset olisivat olleet näin hulluja: lähteä nyt kouluttamaan ammatti-ihmisiä! Mitä annettavaa meillä olisi heille? Epäilimme myös, että he eivät välttämättä pidä murretta niin tärkeänä seikkana kuin mitä se on meille täällä asuville. Sehän on suorastaan henki ja elämä. Ajattelimme, että he eivät voi olla kovinkaan kiinnostuneita opeistamme. Kuinka suloisen väärässä olimmekaan.
Saimme tutustua innokkaisiin, nuoriin ja kunnianhimoisiin ammattinäyttelijöihin sekä kokeneempiin, hetkessä asian omaksuviin, karismaattisiin elokuva-alan konkareihin. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö he kaikki halunneet oppia murretta mahdollisimman täydellisesti. Käydessämme läpi vuorosanoja oli hienoa seurata, miten he jo sukelsivat sisään rooliin ja ihan oikeasti jo olivat esim. puukkojunkkarin nahoissa. Näyttelijät olivat kerta kaikkiaan valloittavia persoonallisuuksia, tavallisia ihmisiä.   
Heitä saapui koulutettavaksemme  pitkin päivää kuin liukuhihnalta, sokerina pohjalla Esko Salminen. Hän kehui, että hänen lapsuudessaan puhuttiin aina Kauhavan Lissusta, joten jotain sukua hän varmaan tänne päin on. Esko Salminen ja Taneli Mäkelä olivat aikoinaan mukana myös Pohjanmaa-elokuvassa. Mäkelä totesi ihastuttavan vaatimattomasti, että ei se murre tainnut silloin oikein onnistua. Keskellä päivää, kun suurin osa näyttelijöistä oli paikalla, pidimme infotilaisuuden kertoen murteemme ominaispiirteistä, alueemme yritteliäisyydestä ja  siitäkij, jotta moomma ylypiää ja kovapäästä sakkia.  
Esityksen aluksi totesimme: Me päätimmä Joonaksen kans, jotta jonsettä te riivaale niim mekään ei riivaalla. Lena Meriläinen totesi nauraen, että hetken hänen piti ajatella, että mitä te oikein sanoitte, mutta sitten asia valkeni.  Lauseen olisi voinut aloittaa myös: Me päätettihin/me päätethij Joonaksen kans, notta… Murteemme on rikasta. On ensiarvoisen tärkeää, että murteen muuttumista – niin ajan kuin paikankin suhteen – tutkittaisiin nykyistä enemmän ja sanoja sekä sanontatapoja kirjattaisiin ylös.
Murteen kirjoittaminen on oma lukunsa. Pyrkimyksenämme oli kirjoittaa käsikirjoitukseen sanat juuri niin kuin ne tulevat ulos suusta. Esim. Eipäs soo puhtahavvalakoonen sunkaas sialus.
Aamupäivä sujui Pamela Tolan ja Lauri Tilkasen kanssa. Mikko Leppilampi saapui pian ja aloimme käydä läpi kaikkien kolmen välisiä repliikkejä. Koska Leppilammella on todella pitkiä repliikkejä, hän sai aivan yksityisopetusta. Leppilampi trossasi äidin suvun tulevan kyrönmaalta, joten aivan nollasta ei tarvitsisi aloittaa. Samantapaisia roolihenkilöitä esittäviä Eero Milonoffia  ja Olavi Uusivirtaa opastettiin yhtä aikaa. Pirkka-Pekka Peteliukselle ja Kari Hietalahdelle löytyi myös oma koulutushetkensä. Teimme töitä siten, että kumpikin otti aina 1-2- näyttelijää itselleen. Luimme lauseita, he toistivat, hakivat painotusta, sidontaa, tunnettakin.
Näyttelijät itse ovat kehuneet ns. Boot-camp kokemusta Lapualla tärkeäksi elokuvan onnistumisen kannalta. Siellä heillä oli jo roolivaatteet päällä ja he elivät 1800 – luvun miljöössä tutustuen sen ajan ruokiin, kotieläimiin, savusaunoen ja nukkuen fällyjen alla kokkasängyissä. Miehet harjoittelivat tappelemista, hevosella ajoa ja puiden pienimistä. Torettakohon, että joka kerta, ku häjyt tormas tupahan itte Koskelaj johorolla, selekäpiitä karmii kummasti.
Ränkimäellä sama murrekoulutuksen tahti jatkui. Esimerkiksi Aku Hirviniemi ehti Lapualle vain ensimmäisenä koulutuspäivänä. Hän oli jo kuuntelemansa äänikäsikirjoituksen perusteella omaksunut murteen hyvin. Hirviniemi keskittyi opetustuokioomme sataprosenttisesti. Muutaman tunnin päästä tästä näyttelijäkonkari oli jo vaihtanut Renki-Kallen roolinsa valvovaan rakennusmestariin ja oli torilla ottamassa vastaan Suomen jääkiekkomaajoukkuetta!
Saimme ensimmäisen version elokuvasta nähtäväksemme lokakuun puolessa välissä. Aikataulu oli tiukka, koska jälkiäänitysten alkuun oli aikaa vajaa viikko. Yhden viikon aikana katsoimme valehtelematta Härmän yli kaksikymmentä kertaa. Kokemusta syvensi se, että keskityimme vain ja ainoastaan näyttelijöiden dialogiin ja kelasimme pieniä, muutaman sekunnin kohtia, läpi kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja vain kuullaksemme oliko sanan vokaali tarpeeksi pitkä tai sanoiko näyttelijä:  mies vai miäs.
Molemmilla meillä oli tulostettu dialogilista ja käsikirjoitus, johon teimme merkintöjä. Jotta satunnaisista paperin nurkkaan raapustetuista ajatuksista olisi saatu täysi hyöty, piti kaikki havainnot kirjoittaa puhtaaksi. Excel-taulukkoon naputeltiin rivejä, joista näkyi aikaleima, roolihahmon nimi, miten me repliikin kuulimme ja se tärkein: miten se tulisi sanoa.  Viikon kestäneen puristuksen jälkeen haimme villan viinikellarista kuohupullon ja niin kilistettiin siinä lakeurel lairalla tulevalle suurelokuvalle.
Ennen vuoden loppua saimme korjausehdotuksiemme läpi mankeloidun elokuvan. Rinta rottingilla henkseliä paukutellen kuuntelimme, miten repliikit olivat jalostuneet ja näyttelijät tehneet jälkiäänitysten myötä loistavaa työtä. Aika oli tietenkin myös kortilla sillä näyttelijät olivat jo  kiinni uusissa produktioissa.
Alkuvuodesta jossain mainittiin, että tässä elokuvassa ei tule olemaan yhtään D:tä. Nyt nimitämme sitä kuitenkin leikkimielisesti 3D-elokuvaksi. Katsoja miettiköön ja kuunnelkoon, mistä syystä.







Joonas Autio 










Anne Rintala-Syväjärvi

maanantai 6. helmikuuta 2012

Ihiminen maailman keskipistees

Tiärättäkö, mihinä on maailman keskipiste? Nyt jo eresmennyt lapualaanen lääkäri Hermanni Haapoja kertoo, että se on Lapuan Alapääs Haapojan kartanolla. Monta kertaa oon miättiny, voisinko itte sanua samoon. Jotta onko mun maailmas joku keskipiste? Täskö se olis Ritakalliolla rivitalon päärys, oikeen keskipiste? Taikka  lapsuurenkotona, tyäpaikalla, riiuupaikalla, sukuhauralla? Maailman keskipiste?

Oon vähän kateellinen Hermannille. Ei mun maailmas taira olla sellaasta paikkaa, että siitä kun nostaa, niin kaikki tuloo mukana. Mutta jos vähän syvemmäätte kaiveloo, niin ehkä jotakin sinnepäin löytyyskin. Se ei kuitenkaan oo millään tontilla. Se on jotenkin laajemmin tämän lakeuren tuulis, maisemas ja ihimisiis.

Valehtelisin, jos väittääsin että en voisi asua melekeen mihinä vaan. Kyllä mä voisin. Mutta jotakin herää silloon, kun maailmalta palates maisema muuttuu eteläpohojalaaseksi lakeureksi: tunne siitä että on kotona. No joo, onhan tua aika heikko irentiteetti, yks ailahtelevaanen tunne, jotta ”onpas kiva maisema, täs mun sialu lepää”. Täytyy siinä olla muutakin.

Siitä tykkään että täälä homma pelaa. En jaksa orotella viikkotolokulla julukisia palaveluuta, oon surkian huano jonottamaan liikenneruuhkis ja tykkään että se mikä luvatahan niin se kans teherähän. Ja siitäkin tykkään, että koko aijan touhutahan ja keksitähän jotakin uutta, on tekemisen meininki.

Muttei se täyrellinen oo keskipistekään. Että usko kuinka mun ottaa ajukoppahan nua raktoriilla ja mopoautoolla kylää kiärtävät teini-ilimestykset. Jantuksis kulijetahan takki auki ja ollahan miäheltä. Jotenkin hävettää. Ja samalla kyllä vähän hymyylyttääkin. On ne silti omalla ihimeellisellä tavalla jotenkin – asiaan kuuluvia. Eikä se ilimiö ihan tuntematoon taira muutenkaan olla, isoo eko piänes mopoautos.

Ja siinähän se juttu ainakin yhyreltä osin onkin! Ei niis pehkanan mopoautoos, vaan siinä mittakaavas: isoos ja piänes. Siinä viivasuaras maisemas, joka aukaasoo kaikki maharollisuuret mutta samalla muistuttaa kuinka sitä sittenkin on aika pikkuunen isoon taivahan ja lavian maailman välis. Ja niis kaupan kassoos, jokka viäläkin jaksaa hymyyllä keskellä sialutonta kauppakeskusta. Ja niis vanahoos hartahis mummoos, joilla on maailman suurin ja avarakatseesin syrän.

Mun keskipisteeni on ihimisen kokoonen kotipaikka. Se ei oo mikään paratiisi, johona kaikki puhuus vaan kukkaaskiältä ja ajattelis ylyvähiä eikä käysi koskaan vessas. Se on perin inhimillinen turvapaikka, johona ihiminen on viälä toiselle ihiminen. Vaikkahan sitten ajaas takki auki mopoautolla.

Kuulostakohon nyt niin naiivilta kun tahtoo, mutta kyllä mä tairan sittenkin olla aika onnellinen miäs. Ihiminen maailman keskipistees.





Ylitalon Teppo
Lapualaanen vanahapoika ja wannabe-maailmanparantaja, jonka eko sopii justihin ja justihin pikkusitikkahan