Elinvoimainen maaseutu ja maakunta koko Suomen hyvinvoinnin elinehto

Kenellekään ei liene uutinen, että Suomessa eletään haasteellisia aikoja. Maailman ja Euroopan talous vaikuttaa myös Suomeen. Kuinka kaikki myllerrys vaikuttaa elämäämme maaseudulla, haasteisiimme ja mahdollisuuksiimme? Paljonko Suomalainen maaseutu sietää ennenkö se taipuu?

Vaikka vaikeita asioita on käsillä, ei mielestäni ole sellaista uhkaa, jota eteläpohjalainen ei selättäisi. Taistella osataan loppuun asti ja ylpeinä voittaa tai kaatua saappaat jalassa. Huonoja päätöksiä ei katsota hyvällä, eikä niistä olla hiljaa, mutta ei niiden perään jäädä itkemäänkään. Silloin katsotaan eteenpäin ja keksitään keinot selviytyä tulevasta. Etelä-Pohjanmaa on tahdon maakunta.

Elinvoimainen maaseutu on aina ollut yhden leveän ja kantavan selkärangan varassa. Yrittäjyyttä ja työtä ei ole meilläpäin pelätty. Sitkeydellä olemme puskeneet vaikka läpi sen harmaan kiven. Kyrönjoki on aina tulvinut ja mereltä on aina tuullut, silti koskaan ei ole annettu periksi. 

Ruokamaakunnan nimensä mukainen työ niin alkutuotannon kuin jatkojalostuksenkin saralla on aina ollut paras esimerkki eteläpohjalaisesta työstä. Se minkä itse olet maahan kylvänyt, on päätynyt monien käsien läpi lähikaupan hyllyyn ja tuonut matkalla leivän moneen pöytään.

Alkutuotannossa ja sen ympärille rakentuvassa jalostuksessa ja yrittäjyydessä on myös tulevaisuuden kasvumme eväät. Puhtaalle kotimaiselle lähiruualle on kysyntää. Myös maailman väkiluvun kasvu ja ruuan tarve voi tehdä Etelä-Pohjanmaasta entistä merkittävämmän ruoka-aitan.

Ulkoapäin katsottuna meitä eteläpohjalaisia leimaa vahva yhteisöllisyys, uho ja tahto. Maakunnan yhteishenki on kautta historian todettu tehokkaimmaksi työvälineeksi aina silloin kun rivit on koottu ja yhteinen etumme on sitä vaatinut. Tätä tahtoa tarvitaan koko Suomeen. Elinvoimaiset maakunnat kaikkialla on koko Suomen etu ja tae menestyksekkääseen tulevaisuuteen.

Eteläpohjalaisuus voi olla osa meitä jokaista. Elinvoimainen ja kehittyvä maakunta tarjoaa perheille hyvät eväät elämään.  Meidän joukkoomme kaikki ovat tervetulleita mukaan.

Mikko Savola

Kansanedustaja ja maatalousyrittäjä Ähtäristä

Härmäntäjät häsyys

Alkuvuodesta  2011 saimme yhteydenoton Yellow Film&TV-tuotantoyhtiöltä koskien  elokuvakäsikirjoituksen kääntämistä härmän murteelle. Kuinka te pääsitte mukaan, on moni kysynyt. Kuulumme Etelä-Pohjanmaan Murreseura Krannien hallitukseen. Yellow Film&TV oli pyytänyt murreseuralta konsulttiapua käsikirjoituksen kääntämiseen.

Saatuamme nivaskan käsiimme, ei voinut muuta todeta kuin että töitä tulee piisaamaan: ”härmäntää” yksittäisiä sanoja, muunnella ilmaisuja pohjalaisittain uskottaviksi, miettiä paikallisia sanontatapoja, sutkautuksia, saada dialogiin pohjalainen poljento ja rytmi. Samalla oli oltava tarkkana, ettei alkuperäinen tarina muutu. Oman työn ja opiskelujen rinnalla teimme käännöstä yksin ja yhdessä. Heti aluksi teimme periaatepäätöksen käyttää murteesta ns. pitkää muotoa, koska se on suurelle yleisölle tutumpaa sekä näyttelijöille helpompaa replikoida. Ei siis mee hakhon, vaan mee hakemahan, ei tapethan, vaan tapetahan. Sekä lyhyttä että pitkää muotoa esiintyy murrealueellamme; toisinaan se on kiinni myös puhujan mielentilasta ja tilanteesta yleensäkin. Sama henkilö voi käyttää kumpaakin muotoa. Murre itse taas vaihtelee kylittäin. Kieliasussa pyrimme yleishärmäläiseen selkomurteeseen, joka olisi kaikille ymmärrettävää.

Sähköpostit ja kirjeet sinkoilivat Helsingin ja Kauhavan välillä tiuhaan, kun käsikirjoituksen kohtia hiottiin eli mulukattihin. Usein annoimme eri vaihtoehtoja, joista tuotanto sai valita mieluisimman, esim. kossi, kolli, poijannulikka, keltti, mäläkki, kloppi.

Usein valituksi tuli se ymmärrettävin vaihtoehto ja monta mehevää murresanaa jouduimme jättämään pois. Sanajärjestykseen jouduimme puuttumaan myös. Teksti piti saada kuulostamaan siltä, että se on pohjalaisen tuottamaksi uskottavaa.

Kyseessähän on fiktiivinen tarina menneisyydestä, ei historiallinen dokumentti yks yhteen todellisuuden kanssa. Katsojan ei kannata tiukkapipoisesti kuunnella murteen oikeaoppisuutta, vaan nauttia ainutlaatuisesta elokuvaelämyksestä. Näyttelijöistä ei kukaan ole taustaltaan pohjalainen, joten opettelemista piisasi, etenkin jos oma murre, esim. stadin slangi, on kovin voimakas. On haastavaa ilmaista tunteitaan itselle täysin vieraalla kielellä, varsinkin kun on kysymys pitkistä repliikeistä. Tulee ottaa huomioon murteen poljento, rytmi, painotus, sanojen sitominen toisiinsa ja kaiken tämän lisäksi tulee vielä eläytyä rooliinsa. Niinikään improvisaation mahdollisuus tällaisessa elokuvassa on lähes olematon.

On henkilöitä, jotka asuttuaan vuosikymmeniä Pohjanmaalla, eivät hallitse murretta, vaan puheesta kuultaa läpi, että hän on peräisin esim. pääkaupunkiseudulta tai Turusta. Itse tuskin koskaan oppisimme vaikkapa Rauman murteen kiemuroita. Näin ollen ei täydellisyyttä voi vaatia myöskään näyttelijöiltä, joilla on takanaan vain muutamien tuntien perehdyttäminen ja äänitteiden kuunteleminen.

Jossain vaiheessa käännöstyötämme oikolukiessa havahduimme; jos meille omaa murrettamme kirjoittaville ja puhuville valmiin dialogin ääneen lukeminen on näinkin vaativaa, miten voimme antaa pelkän tekstin näyttelijöille. Syntyi kuningasajatus: valmistamme äänikäsikirjan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että luimme, välillä liikaakin eläytyen, koko elokuvakäsikirjoituksen nauhalle. Mutta hauskaa meillä oli! Nauha on oikeastaan väärä sana, koska äänikäsikirjoitusta jaettiin näyttelijöille sähköpostein ja CD-levyin. Äänityssessioita järjestettiin Kortesjärven Ylikylän Nuorisoseuralla sekä Villa Ariannessa.

Kiireisen ja työlään kääntämisurakan jälkeen koitti se päivä, kun lähdimme Helsinkiin elokuvayhtiön tuotantotiloihin kouluttamaan näyttelijöitä. Menomatkalla tuli mieleen, että ketkä muut pohjalaiset olisivat olleet näin hulluja: lähteä nyt kouluttamaan ammatti-ihmisiä! Mitä annettavaa meillä olisi heille? Epäilimme myös, että he eivät välttämättä pidä murretta niin tärkeänä seikkana kuin mitä se on meille täällä asuville. Sehän on suorastaan henki ja elämä. Ajattelimme, että he eivät voi olla kovinkaan kiinnostuneita opeistamme. Kuinka suloisen väärässä olimmekaan.

Saimme tutustua innokkaisiin, nuoriin ja kunnianhimoisiin ammattinäyttelijöihin sekä kokeneempiin, hetkessä asian omaksuviin, karismaattisiin elokuva-alan konkareihin. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö he kaikki halunneet oppia murretta mahdollisimman täydellisesti. Käydessämme läpi vuorosanoja oli hienoa seurata, miten he jo sukelsivat sisään rooliin ja ihan oikeasti jo olivat esim. puukkojunkkarin nahoissa. Näyttelijät olivat kerta kaikkiaan valloittavia persoonallisuuksia, tavallisia ihmisiä.   

Heitä saapui koulutettavaksemme  pitkin päivää kuin liukuhihnalta, sokerina pohjalla Esko Salminen. Hän kehui, että hänen lapsuudessaan puhuttiin aina Kauhavan Lissusta, joten jotain sukua hän varmaan tänne päin on. Esko Salminen ja Taneli Mäkelä olivat aikoinaan mukana myös Pohjanmaa-elokuvassa. Mäkelä totesi ihastuttavan vaatimattomasti, että ei se murre tainnut silloin oikein onnistua. Keskellä päivää, kun suurin osa näyttelijöistä oli paikalla, pidimme infotilaisuuden kertoen murteemme ominaispiirteistä, alueemme yritteliäisyydestä ja  siitäkij, jotta moomma ylypiää ja kovapäästä sakkia.  

Esityksen aluksi totesimme: Me päätimmä Joonaksen kans, jotta jonsettä te riivaale niim mekään ei riivaalla. Lena Meriläinen totesi nauraen, että hetken hänen piti ajatella, että mitä te oikein sanoitte, mutta sitten asia valkeni.  Lauseen olisi voinut aloittaa myös: Me päätettihin/me päätethij Joonaksen kans, notta… Murteemme on rikasta. On ensiarvoisen tärkeää, että murteen muuttumista – niin ajan kuin paikankin suhteen – tutkittaisiin nykyistä enemmän ja sanoja sekä sanontatapoja kirjattaisiin ylös.

Murteen kirjoittaminen on oma lukunsa. Pyrkimyksenämme oli kirjoittaa käsikirjoitukseen sanat juuri niin kuin ne tulevat ulos suusta. Esim. Eipäs soo puhtahavvalakoonen sunkaas sialus.

Aamupäivä sujui Pamela Tolan ja Lauri Tilkasen kanssa. Mikko Leppilampi saapui pian ja aloimme käydä läpi kaikkien kolmen välisiä repliikkejä. Koska Leppilammella on todella pitkiä repliikkejä, hän sai aivan yksityisopetusta. Leppilampi trossasi äidin suvun tulevan kyrönmaalta, joten aivan nollasta ei tarvitsisi aloittaa. Samantapaisia roolihenkilöitä esittäviä Eero Milonoffia  ja Olavi Uusivirtaa opastettiin yhtä aikaa. Pirkka-Pekka Peteliukselle ja Kari Hietalahdelle löytyi myös oma koulutushetkensä. Teimme töitä siten, että kumpikin otti aina 1-2- näyttelijää itselleen. Luimme lauseita, he toistivat, hakivat painotusta, sidontaa, tunnettakin.

Näyttelijät itse ovat kehuneet ns. Boot-camp kokemusta Lapualla tärkeäksi elokuvan onnistumisen kannalta. Siellä heillä oli jo roolivaatteet päällä ja he elivät 1800 – luvun miljöössä tutustuen sen ajan ruokiin, kotieläimiin, savusaunoen ja nukkuen fällyjen alla kokkasängyissä. Miehet harjoittelivat tappelemista, hevosella ajoa ja puiden pienimistä. Torettakohon, että joka kerta, ku häjyt tormas tupahan itte Koskelaj johorolla, selekäpiitä karmii kummasti.

Ränkimäellä sama murrekoulutuksen tahti jatkui. Esimerkiksi Aku Hirviniemi ehti Lapualle vain ensimmäisenä koulutuspäivänä. Hän oli jo kuuntelemansa äänikäsikirjoituksen perusteella omaksunut murteen hyvin. Hirviniemi keskittyi opetustuokioomme sataprosenttisesti. Muutaman tunnin päästä tästä näyttelijäkonkari oli jo vaihtanut Renki-Kallen roolinsa valvovaan rakennusmestariin ja oli torilla ottamassa vastaan Suomen jääkiekkomaajoukkuetta!

Saimme ensimmäisen version elokuvasta nähtäväksemme lokakuun puolessa välissä. Aikataulu oli tiukka, koska jälkiäänitysten alkuun oli aikaa vajaa viikko. Yhden viikon aikana katsoimme valehtelematta Härmän yli kaksikymmentä kertaa. Kokemusta syvensi se, että keskityimme vain ja ainoastaan näyttelijöiden dialogiin ja kelasimme pieniä, muutaman sekunnin kohtia, läpi kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja vain kuullaksemme oliko sanan vokaali tarpeeksi pitkä tai sanoiko näyttelijä:  mies vai miäs.

Molemmilla meillä oli tulostettu dialogilista ja käsikirjoitus, johon teimme merkintöjä. Jotta satunnaisista paperin nurkkaan raapustetuista ajatuksista olisi saatu täysi hyöty, piti kaikki havainnot kirjoittaa puhtaaksi. Excel-taulukkoon naputeltiin rivejä, joista näkyi aikaleima, roolihahmon nimi, miten me repliikin kuulimme ja se tärkein: miten se tulisi sanoa.  Viikon kestäneen puristuksen jälkeen haimme villan viinikellarista kuohupullon ja niin kilistettiin siinä lakeurel lairalla tulevalle suurelokuvalle.

Ennen vuoden loppua saimme korjausehdotuksiemme läpi mankeloidun elokuvan. Rinta rottingilla henkseliä paukutellen kuuntelimme, miten repliikit olivat jalostuneet ja näyttelijät tehneet jälkiäänitysten myötä loistavaa työtä. Aika oli tietenkin myös kortilla sillä näyttelijät olivat jo  kiinni uusissa produktioissa.

Alkuvuodesta jossain mainittiin, että tässä elokuvassa ei tule olemaan yhtään D:tä. Nyt nimitämme sitä kuitenkin leikkimielisesti 3D-elokuvaksi. Katsoja miettiköön ja kuunnelkoon, mistä syystä.

Joonas Autio 

Anne Rintala-Syväjärvi

Ihiminen maailman keskipistees

Tiärättäkö, mihinä on maailman keskipiste? Nyt jo eresmennyt lapualaanen lääkäri Hermanni Haapoja kertoo, että se on Lapuan Alapääs Haapojan kartanolla. Monta kertaa oon miättiny, voisinko itte sanua samoon. Jotta onko mun maailmas joku keskipiste? Täskö se olis Ritakalliolla rivitalon päärys, oikeen keskipiste? Taikka  lapsuurenkotona, tyäpaikalla, riiuupaikalla, sukuhauralla? Maailman keskipiste?

Oon vähän kateellinen Hermannille. Ei mun maailmas taira olla sellaasta paikkaa, että siitä kun nostaa, niin kaikki tuloo mukana. Mutta jos vähän syvemmäätte kaiveloo, niin ehkä jotakin sinnepäin löytyyskin. Se ei kuitenkaan oo millään tontilla. Se on jotenkin laajemmin tämän lakeuren tuulis, maisemas ja ihimisiis.

Valehtelisin, jos väittääsin että en voisi asua melekeen mihinä vaan. Kyllä mä voisin. Mutta jotakin herää silloon, kun maailmalta palates maisema muuttuu eteläpohojalaaseksi lakeureksi: tunne siitä että on kotona. No joo, onhan tua aika heikko irentiteetti, yks ailahtelevaanen tunne, jotta ”onpas kiva maisema, täs mun sialu lepää”. Täytyy siinä olla muutakin.

Siitä tykkään että täälä homma pelaa. En jaksa orotella viikkotolokulla julukisia palaveluuta, oon surkian huano jonottamaan liikenneruuhkis ja tykkään että se mikä luvatahan niin se kans teherähän. Ja siitäkin tykkään, että koko aijan touhutahan ja keksitähän jotakin uutta, on tekemisen meininki.

Muttei se täyrellinen oo keskipistekään. Että usko kuinka mun ottaa ajukoppahan nua raktoriilla ja mopoautoolla kylää kiärtävät teini-ilimestykset. Jantuksis kulijetahan takki auki ja ollahan miäheltä. Jotenkin hävettää. Ja samalla kyllä vähän hymyylyttääkin. On ne silti omalla ihimeellisellä tavalla jotenkin – asiaan kuuluvia. Eikä se ilimiö ihan tuntematoon taira muutenkaan olla, isoo eko piänes mopoautos.

Ja siinähän se juttu ainakin yhyreltä osin onkin! Ei niis pehkanan mopoautoos, vaan siinä mittakaavas: isoos ja piänes. Siinä viivasuaras maisemas, joka aukaasoo kaikki maharollisuuret mutta samalla muistuttaa kuinka sitä sittenkin on aika pikkuunen isoon taivahan ja lavian maailman välis. Ja niis kaupan kassoos, jokka viäläkin jaksaa hymyyllä keskellä sialutonta kauppakeskusta. Ja niis vanahoos hartahis mummoos, joilla on maailman suurin ja avarakatseesin syrän.

Mun keskipisteeni on ihimisen kokoonen kotipaikka. Se ei oo mikään paratiisi, johona kaikki puhuus vaan kukkaaskiältä ja ajattelis ylyvähiä eikä käysi koskaan vessas. Se on perin inhimillinen turvapaikka, johona ihiminen on viälä toiselle ihiminen. Vaikkahan sitten ajaas takki auki mopoautolla.

Kuulostakohon nyt niin naiivilta kun tahtoo, mutta kyllä mä tairan sittenkin olla aika onnellinen miäs. Ihiminen maailman keskipistees.

Ylitalon Teppo

Lapualaanen vanahapoika ja wannabe-maailmanparantaja, jonka eko sopii justihin ja justihin pikkusitikkahan

Hyvää ja kirpeän pirteää talviaamua kaikille!

Tätä elämäni ensimmäistä blogikirjoitusta raapustaessani on vielä reilut neljä kuukautta H-hetkeen. Vielä nukun yöni rauhassa ja saan syödyksi. Vatsani ei närästy, avovaimokin kertoi rakastavansa ja lapsemme tunnistavat vielä isänsä. Siis kaikki on hyvin. Silti on pakko tunnustaa, että työasiat liikkuvat päässäni 24/7, mikä minun kohdallani tarkoittaa hyvin pitkälti kaikessa inhottavuudessaan sitä, että kotona ollessani minua vaivaa välistä huono kuulo ja lasittunut katse.  Toivon, että perheeni jaksaa minua, koska he tietävät kokemuksesta sen, että palaan sieltä jostakin viimeistään kesälomalla. Onneksi nämä mainitsemani vaivat johtuvat täysin siitä, että nykyinen työni on hyvin mielenkiintoinen, haastava ja koen suurena kunniana sen, että saan toimia Etelä-Pohjanmaan maakuntajuhlien projektipäällikkönä.

Tänä aamuna vietin itseni kanssa iloisen hetken ulkorakennuksessa sijaitsevan saunamme putkien sulatuspuuhissa.  Samalla miettien sitä, että miten tämän blogin avaisi ja ajatuksiaan ilmaisisi.  No eihän siellä mitään kristallisaatiota blogin suhteen syntynyt, mutta onneksi ainakin putket aukesivat.  Se on vähän sama kuin tämän maakuntajuhlaprojektinkin kanssa. On ollut nimittäin erittäin mielenkiintoista tutustua maakuntamme ihmisiin, projekteihin, hankkeisiin, oppilaitoksiin, yritysten edustajiin, yhdistyksiin jne. Näiden tapaamisten, lukuisien palaverien ja heinäkuussa yksin toimistossa istuttujen välistä ahdistavienkin tuntien kautta on minulle pikkuhiljaa muodostunut käsitys siitä, miten maakuntaamme Senaatintorilla kannattaisi esitellä.

Ilman näitä upeita ihmisiä olisin lirissä. Toivon vielä näin projektin loppumetreillä sitä, että kaikki asiasta kiinnostuneet ihmiset ottaisivat yhteyttä ja kertoisivat rohkeasti ajatuksistaan ja ideoistaan koskien tulevia Pikkuusen häjympiä pitoja. Olivat ne sitten puolesta tai vastaan. Rehellisyyden nimissä todettava se, että olen vain pieni ihminen suuressa maailmassa, enkä mitenkään pysty ilman teidän apuanne rakentamaan maailman parhaita Pikkuusen häjympiä pitoja. Haluan korostaa, että pyrin kuitenkin vilpittömästi olemaan maakuntamme asialla ja tuottamaan kanssanne Helsinkiin sellaiset Pirot, notta oksat pois!

Pekko Hokkanen

Projektipäällikkö