Härmäntäjät häsyys
Alkuvuodesta 2011 saimme yhteydenoton Yellow Film&TV-tuotantoyhtiöltä koskien elokuvakäsikirjoituksen kääntämistä härmän murteelle. Kuinka te pääsitte mukaan, on moni kysynyt. Kuulumme Etelä-Pohjanmaan Murreseura Krannien hallitukseen. Yellow Film&TV oli pyytänyt murreseuralta konsulttiapua käsikirjoituksen kääntämiseen.
Alkuvuodesta 2011 saimme yhteydenoton Yellow Film&TV-tuotantoyhtiöltä koskien elokuvakäsikirjoituksen kääntämistä härmän murteelle. Kuinka te pääsitte mukaan, on moni kysynyt. Kuulumme Etelä-Pohjanmaan Murreseura Krannien hallitukseen. Yellow Film&TV oli pyytänyt murreseuralta konsulttiapua käsikirjoituksen kääntämiseen.
Saatuamme nivaskan käsiimme, ei voinut muuta todeta kuin että töitä tulee piisaamaan: ”härmäntää” yksittäisiä sanoja, muunnella ilmaisuja pohjalaisittain uskottaviksi, miettiä paikallisia sanontatapoja, sutkautuksia, saada dialogiin pohjalainen poljento ja rytmi. Samalla oli oltava tarkkana, ettei alkuperäinen tarina muutu. Oman työn ja opiskelujen rinnalla teimme käännöstä yksin ja yhdessä. Heti aluksi teimme periaatepäätöksen käyttää murteesta ns. pitkää muotoa, koska se on suurelle yleisölle tutumpaa sekä näyttelijöille helpompaa replikoida. Ei siis mee hakhon, vaan mee hakemahan, ei tapethan, vaan tapetahan. Sekä lyhyttä että pitkää muotoa esiintyy murrealueellamme; toisinaan se on kiinni myös puhujan mielentilasta ja tilanteesta yleensäkin. Sama henkilö voi käyttää kumpaakin muotoa. Murre itse taas vaihtelee kylittäin. Kieliasussa pyrimme yleishärmäläiseen selkomurteeseen, joka olisi kaikille ymmärrettävää.
Sähköpostit ja kirjeet sinkoilivat Helsingin ja Kauhavan välillä tiuhaan, kun käsikirjoituksen kohtia hiottiin eli mulukattihin. Usein annoimme eri vaihtoehtoja, joista tuotanto sai valita mieluisimman, esim. kossi, kolli, poijannulikka, keltti, mäläkki, kloppi.
Usein valituksi tuli se ymmärrettävin vaihtoehto ja monta mehevää murresanaa jouduimme jättämään pois. Sanajärjestykseen jouduimme puuttumaan myös. Teksti piti saada kuulostamaan siltä, että se on pohjalaisen tuottamaksi uskottavaa.
Kyseessähän on fiktiivinen tarina menneisyydestä, ei historiallinen dokumentti yks yhteen todellisuuden kanssa. Katsojan ei kannata tiukkapipoisesti kuunnella murteen oikeaoppisuutta, vaan nauttia ainutlaatuisesta elokuvaelämyksestä. Näyttelijöistä ei kukaan ole taustaltaan pohjalainen, joten opettelemista piisasi, etenkin jos oma murre, esim. stadin slangi, on kovin voimakas. On haastavaa ilmaista tunteitaan itselle täysin vieraalla kielellä, varsinkin kun on kysymys pitkistä repliikeistä. Tulee ottaa huomioon murteen poljento, rytmi, painotus, sanojen sitominen toisiinsa ja kaiken tämän lisäksi tulee vielä eläytyä rooliinsa. Niinikään improvisaation mahdollisuus tällaisessa elokuvassa on lähes olematon.
On henkilöitä, jotka asuttuaan vuosikymmeniä Pohjanmaalla, eivät hallitse murretta, vaan puheesta kuultaa läpi, että hän on peräisin esim. pääkaupunkiseudulta tai Turusta. Itse tuskin koskaan oppisimme vaikkapa Rauman murteen kiemuroita. Näin ollen ei täydellisyyttä voi vaatia myöskään näyttelijöiltä, joilla on takanaan vain muutamien tuntien perehdyttäminen ja äänitteiden kuunteleminen.
Jossain vaiheessa käännöstyötämme oikolukiessa havahduimme; jos meille omaa murrettamme kirjoittaville ja puhuville valmiin dialogin ääneen lukeminen on näinkin vaativaa, miten voimme antaa pelkän tekstin näyttelijöille. Syntyi kuningasajatus: valmistamme äänikäsikirjan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että luimme, välillä liikaakin eläytyen, koko elokuvakäsikirjoituksen nauhalle. Mutta hauskaa meillä oli! Nauha on oikeastaan väärä sana, koska äänikäsikirjoitusta jaettiin näyttelijöille sähköpostein ja CD-levyin. Äänityssessioita järjestettiin Kortesjärven Ylikylän Nuorisoseuralla sekä Villa Ariannessa.
Kiireisen ja työlään kääntämisurakan jälkeen koitti se päivä, kun lähdimme Helsinkiin elokuvayhtiön tuotantotiloihin kouluttamaan näyttelijöitä. Menomatkalla tuli mieleen, että ketkä muut pohjalaiset olisivat olleet näin hulluja: lähteä nyt kouluttamaan ammatti-ihmisiä! Mitä annettavaa meillä olisi heille? Epäilimme myös, että he eivät välttämättä pidä murretta niin tärkeänä seikkana kuin mitä se on meille täällä asuville. Sehän on suorastaan henki ja elämä. Ajattelimme, että he eivät voi olla kovinkaan kiinnostuneita opeistamme. Kuinka suloisen väärässä olimmekaan.
Saimme tutustua innokkaisiin, nuoriin ja kunnianhimoisiin ammattinäyttelijöihin sekä kokeneempiin, hetkessä asian omaksuviin, karismaattisiin elokuva-alan konkareihin. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö he kaikki halunneet oppia murretta mahdollisimman täydellisesti. Käydessämme läpi vuorosanoja oli hienoa seurata, miten he jo sukelsivat sisään rooliin ja ihan oikeasti jo olivat esim. puukkojunkkarin nahoissa. Näyttelijät olivat kerta kaikkiaan valloittavia persoonallisuuksia, tavallisia ihmisiä.
Heitä saapui koulutettavaksemme pitkin päivää kuin liukuhihnalta, sokerina pohjalla Esko Salminen. Hän kehui, että hänen lapsuudessaan puhuttiin aina Kauhavan Lissusta, joten jotain sukua hän varmaan tänne päin on. Esko Salminen ja Taneli Mäkelä olivat aikoinaan mukana myös Pohjanmaa-elokuvassa. Mäkelä totesi ihastuttavan vaatimattomasti, että ei se murre tainnut silloin oikein onnistua. Keskellä päivää, kun suurin osa näyttelijöistä oli paikalla, pidimme infotilaisuuden kertoen murteemme ominaispiirteistä, alueemme yritteliäisyydestä ja siitäkij, jotta moomma ylypiää ja kovapäästä sakkia.
Esityksen aluksi totesimme: Me päätimmä Joonaksen kans, jotta jonsettä te riivaale niim mekään ei riivaalla. Lena Meriläinen totesi nauraen, että hetken hänen piti ajatella, että mitä te oikein sanoitte, mutta sitten asia valkeni. Lauseen olisi voinut aloittaa myös: Me päätettihin/me päätethij Joonaksen kans, notta… Murteemme on rikasta. On ensiarvoisen tärkeää, että murteen muuttumista – niin ajan kuin paikankin suhteen – tutkittaisiin nykyistä enemmän ja sanoja sekä sanontatapoja kirjattaisiin ylös.
Murteen kirjoittaminen on oma lukunsa. Pyrkimyksenämme oli kirjoittaa käsikirjoitukseen sanat juuri niin kuin ne tulevat ulos suusta. Esim. Eipäs soo puhtahavvalakoonen sunkaas sialus.
Aamupäivä sujui Pamela Tolan ja Lauri Tilkasen kanssa. Mikko Leppilampi saapui pian ja aloimme käydä läpi kaikkien kolmen välisiä repliikkejä. Koska Leppilammella on todella pitkiä repliikkejä, hän sai aivan yksityisopetusta. Leppilampi trossasi äidin suvun tulevan kyrönmaalta, joten aivan nollasta ei tarvitsisi aloittaa. Samantapaisia roolihenkilöitä esittäviä Eero Milonoffia ja Olavi Uusivirtaa opastettiin yhtä aikaa. Pirkka-Pekka Peteliukselle ja Kari Hietalahdelle löytyi myös oma koulutushetkensä. Teimme töitä siten, että kumpikin otti aina 1-2- näyttelijää itselleen. Luimme lauseita, he toistivat, hakivat painotusta, sidontaa, tunnettakin.
Näyttelijät itse ovat kehuneet ns. Boot-camp kokemusta Lapualla tärkeäksi elokuvan onnistumisen kannalta. Siellä heillä oli jo roolivaatteet päällä ja he elivät 1800 – luvun miljöössä tutustuen sen ajan ruokiin, kotieläimiin, savusaunoen ja nukkuen fällyjen alla kokkasängyissä. Miehet harjoittelivat tappelemista, hevosella ajoa ja puiden pienimistä. Torettakohon, että joka kerta, ku häjyt tormas tupahan itte Koskelaj johorolla, selekäpiitä karmii kummasti.
Ränkimäellä sama murrekoulutuksen tahti jatkui. Esimerkiksi Aku Hirviniemi ehti Lapualle vain ensimmäisenä koulutuspäivänä. Hän oli jo kuuntelemansa äänikäsikirjoituksen perusteella omaksunut murteen hyvin. Hirviniemi keskittyi opetustuokioomme sataprosenttisesti. Muutaman tunnin päästä tästä näyttelijäkonkari oli jo vaihtanut Renki-Kallen roolinsa valvovaan rakennusmestariin ja oli torilla ottamassa vastaan Suomen jääkiekkomaajoukkuetta!
Saimme ensimmäisen version elokuvasta nähtäväksemme lokakuun puolessa välissä. Aikataulu oli tiukka, koska jälkiäänitysten alkuun oli aikaa vajaa viikko. Yhden viikon aikana katsoimme valehtelematta Härmän yli kaksikymmentä kertaa. Kokemusta syvensi se, että keskityimme vain ja ainoastaan näyttelijöiden dialogiin ja kelasimme pieniä, muutaman sekunnin kohtia, läpi kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja vain kuullaksemme oliko sanan vokaali tarpeeksi pitkä tai sanoiko näyttelijä: mies vai miäs.
Molemmilla meillä oli tulostettu dialogilista ja käsikirjoitus, johon teimme merkintöjä. Jotta satunnaisista paperin nurkkaan raapustetuista ajatuksista olisi saatu täysi hyöty, piti kaikki havainnot kirjoittaa puhtaaksi. Excel-taulukkoon naputeltiin rivejä, joista näkyi aikaleima, roolihahmon nimi, miten me repliikin kuulimme ja se tärkein: miten se tulisi sanoa. Viikon kestäneen puristuksen jälkeen haimme villan viinikellarista kuohupullon ja niin kilistettiin siinä lakeurel lairalla tulevalle suurelokuvalle.
Ennen vuoden loppua saimme korjausehdotuksiemme läpi mankeloidun elokuvan. Rinta rottingilla henkseliä paukutellen kuuntelimme, miten repliikit olivat jalostuneet ja näyttelijät tehneet jälkiäänitysten myötä loistavaa työtä. Aika oli tietenkin myös kortilla sillä näyttelijät olivat jo kiinni uusissa produktioissa.
Alkuvuodesta jossain mainittiin, että tässä elokuvassa ei tule olemaan yhtään D:tä. Nyt nimitämme sitä kuitenkin leikkimielisesti 3D-elokuvaksi. Katsoja miettiköön ja kuunnelkoon, mistä syystä.
Joonas Autio
Anne Rintala-Syväjärvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti