Eteläpohojalaanen exposed
Irentiteetti on tämän päivän muatisana. Joka tuutista kerrotaan, kuinka tärkiä se on ja kuinka sen kasvua ja kehitystä pitääs tukia. Ja justihin sitä miältä mäkin oon. Mutta kyllä on vaikia ajatella, että mitä se oikeen oikiasti käytännös tarkoottaa. Onko olemas joku eteläpohojalaanen irentiteetti, ollahanko me tämän seurun ihimiset jotenkin tiätynlaasia, erillaasia, omanlaasia?
No joo, kaikki haluaa tiätysti olla tänä päivänä omanlaasiansa. Se on jotenkin hianoa, varsinkin kun kaikki oikiasti onkin tänä päivänä aika samanlaasia, ja siksi ehkä justihin haluaas olla erillaasia. Onpas monimutkaasta.
Sen nyt ainakin voi heti ensimmääseksi toreta, jotta eteläpohojalaaselle ei kenenkään pirä mennä sanomahan, jotta minkälaanen se on, taikka varsinkaan jotta minkälaanen sen pitääs olla. Se haluaa olla ittenäänen, ittellinen, ittetiatoonen, ittepäinen, itteriittoonen ja kaikkia muutakin mitä se voi olla itte. Koska siinä itte tekemises ja itte ajattelemises on sen olemisen perusta.
Jokkut sanoo sitä herravihaksi ja jokkut vapaurenrakkaureksi. Enemmän kai se on kuitenkin sitä, jotta meitä on vuasisatojen aijan opetettu ja ohojattu siihen, että itte pitää yrittää ja itte pitää pärijätä ja että itte on oman onnensa seppä. Niin että ei tartte auttaa, sanoo lapualaanenkin kun tervakuarman alle jäi.
Ja kun ajatteloo sellaasta trossaamista ja näyttämisenhalua, mitä sitäkin kyllä eteläpohojalaasista löytyy ripakopallinen, niin tuloo miälehen, että ehkä meis on jotakin äärimmääsyyren tautia. Sellaasta jota jo Topelius kauan sitten kuvas, että "liikkuvampana, kiihkeämpänä ja toimekkaampana kuin muut maanmiehemme pohjalainen, etenkin eteläpohjalainen on herkempi intohimojenkin oikuille. Aseta hänet hyljepyssyineen sota-aikana armeijan riveihin, anna hänelle johtaja, joka ymmärtää häntä ja jota hän ymmärtää - ja hän on, vaikk'ei kaikkein kuuliaisin ja sokeimmin totteleva, kuitenkin uskaliain ja toimeliain vainopolkujen astuja. - - Mutta annapa hyvien päivien tulla, huolten haihtua, annapa joutilaan nuorison kokoontua yhteen sunnuntai-iltoina, silloin pohjalainen vilkaisee ympärilleen, missä on se, joka haluaa mitellä voimiaan hänen kanssaan; hän etsii ylimielisyydelleen esiintymistilaisuuksia, hän ratsastaa naapurin hevoset pilalle yöaikaan tai sulkee rauhallisilta matkustajilta tien tai rientää kyläkunnittain tappeluun toisen kylän nuorisoa vastaan."
Mä oon ajatellu, että ainakin nelijän sorttisia ihimisiä Etelä-Pohojanmaa kasvattaa. Tavanomaanen-pohojalaanen on yritteliäs, etehenpäinpyrkivä, pikkuusen ittepäinen, mutta sellaanen mukava ja tavallinen tapaus. Sitten on sellaasia väkkyrä-pohojalaasia, joilla on virtaa niin palijo ettei peräs pysy. Ne touhuaa kaiken aikaa, niillä on sata ireaa ja ne laittaa maailman järijestyksehen ennenkä enimmät eres huamaa jotta se oli menny epäjärijestyksehenkään. Ainakin mun tuttavapiiris nämon yleensä naisihimisiä. No sitten on näitä kolloo-pohojalaasia, jokkei oikeen tiärä, kuinka niitten pitääs olla. Ne häjyylöö joskus ja yrittää kauhiasti trossata ja esittää. Jotenkin ne ettii omaa paikkaansa täs mailmas. Näiton onneksi vähemmistö, ja nämä kyllä on yleensä miähiä. Ja viälä on näitä pilikesilimäkulumas-pohojalaasia, jokka pärijää elämäs sellaasella vekkulilla asenteella ja jokka tuntuu näkevän asiat jotenkin kauempaa ja asettavan vaikeuretkin omaan mittakaavaansa. Nämä ihimiset on niitä itteironisen huumorin vilijelijöötä ja hyväntahtoosia huurattajia. Ne on niitä, jokka keksii laittaa tapahtumalle nimeksi Pikkuusen häjymmät pirot ja laittaa sitten sinne näkymättömän silimäniskun perähän ajatuksella, jotta älä ny tosissas ota, mutta mitäs siihen sanot.
Mutta toisaalta, aikamoosia kliseetähän nua monet luannehrinnat eteläpohojalaasista on. Olikohan tuaskaan nyt sitten miältä mun ruveta ihimisiä oikeen karsinoomahan. Jotenkin aharistavaa, kun rajatahan ja rajootetahan, että tälläänen nyt pitääs olla. Ja vaikkahan nyt sitten oliskin sellaanen, niin on sitä aina palijo muutakin. Ja kannattaakohan siihen Topeliuksehenkaan nyt niinkun ainuahan totuutehen uskoa, sehän oli kuuluusa satusetä.
Kyllä se niin on, että kaikellaasia ihimisiä tänne mahtuu, ja on aina mahtunu.
Tärkiää siinä irentiteetis on kai se, jotta oltaas yhyres jotakin enemmän kun itteksensä. Että olis joku eteläpohojaalaasuus, jonka vois jakaa. Ei niin jotta kaikki olis samanlaasia, mutta että koettaas yhteyttä, jaettaas omasta elämästä muille ja saataas samahanlaihin muilta paloja omaan elämään. Ja kyllähän sitä yhteesöllisyyttä täälä viälä on, vaikka ei se ookaan sellaasta kun joskus heinäkökkien aikahan. Eikä sen tarvittekaan, aijat ja tavat muuttuu. Mutta tärkiää on, että sitä löytyy nyt ja tulevaasuures.
Olisko se sitten kuitenkin niin, että irentiteetti ja yhteesöllisyys on jotenkin sopimusasioota. Niin että päätetähän yhyres, että näin ollahan ja näin teherähän. Ja siinä yhyres päättämises me eteläpohojalaaset ei nyt aivan huanoja olla. Kun haluaa teherä omasta elämästänsä ja yhteesöstänsä paremman, niin siinon aika hyvä lähtökohta sille irentiteetille. Siinä tahtomises ja yrittämises.
Niin paitsi Nurmon krillijonohon ei kyllä kannata mennä aamuyästä kovin palijo tahtomahan eikä yrittämähän. Rajansa kaikella.
Teppo Ylitalo
keski-ikäästyvä ja irentiteettiänsä ettivä lapualaanen kulttuurihörhö
